PAINI PALASI KÄLVIÄLLE

Kevään korvalla maaliskuun alussa 2012 otti Kälviän Tarmo jo ennestään laajaan lajikirjoonsa uuden lajin eli painin. Paini on toki Suomessa perinteikkäimmistä ja arvokisamenestyksissä mitattaessa yksi suurimmista lajeista, mutta Kälviällä se on nukkunut pitkään ”ruususen unta”. Itse asiassa koko Keski-Pohjanmaalla se on jäänyt jo pitkään tyystin muiden lajien varjoon. Ainoastaan Ylivieskassa paini on pitänyt suosionsa jo vuosikymmenien ajan. Vieskan Voiman nuoret painipojat kävivätkin avajaistilaisuudessa Marttilan koululla näyttämässä painijan heitto- ja voimisteluarsenaalia. Molskin reunalta saattoi heti aistia lasten heräävän innostuksen oppia tekemään samat temput itsekin, leikkiä omalla kehollaan ja horjuttaa myös kaveri maton pintaan. Sitähän se paini on, rehtiä kamppailua sylikkäin mies miestä vastaan ja nykyään myös nainen naista vastaan.

 

Paini on niin vanha urheilulaji, että sitä on Kälviälläkin harrastettu kautta vuosisatojen, ainakin epävirallisesti. Tiettävästi ensimmäinen kirjattu ”painisaavutus” kälviäläisittäin on vuodelta 1867, kun Siirilän Antti nosti kuuluisan härmäläisen puukkojunkkarin Antti Isotalon kapakan seinälle Kokkolan markkinoilla. Varsinainen painiharjoittelu alkoi heti Kälviän Tarmon perustamisen jälkeen 1910- luvulla monen lajin taitajan Lauri Penttilän johdolla. Oljista talkoilla valmistettu painimatto jäi kuitenkin pian tyhjilleen Penttilän muuttaessa rapakon taakse.

 

Painin seuraava tuleminen tapahtui 1950- luvulla. Seura osti maton ja trikoot painin harrastajille. Matto oli aluksi Marttilan Jaskan tuvan alakerrassa ja päätyi lopulta Korpijärven riiheen. Kälviällä järjestettiin useita jäsentenvälisiä ja piirikunnallisia kilpailuja. Suurimmat kisat olivat piirinmestaruuskisat ja kansalliset painikisat, joista on otettu myös oheinen komea ryhmäkuva. Noin kymmenen vuotta kestäneen painiharrastuksen aikana Tarmon painijoista menestyi parhaiten muun muassa piirinmestaruuden 67 kg sarjassa voittanut kälviäläinen voimapesä Ernsti Vuolle. (Lähde Kälviän Tarmon historiikki).

Kuluvan vuoden toukokuussa Vapaa-ajantalolla järjestettiin Tarmon jäsenten väliset painikisat lähes 60 vuoden tauon jälkeen. Kisat olivat päätöstapahtuma kevään jatkuneelle painikoululle. Keväällä harjoituksissa kirjattiin yli 40 harjoituksessa käynyttä alakouluikäistä lasta ja lisäksi kymmenkunta aikuista kuntopainijaa. Onnistuneen kevään innoittamana painikoulu käynnistyi jälleen lokakuun alussa ja myös uusia nuoria on tullut Vapaa-ajantalolle ”vääntämään” kahdesti viikossa. Harrastajia tulee Kälviältä, Lohtajalta, Kruunupyystä ja Kokkolan keskustasta. Myös aikuisten kuntopainissa on edelleen kymmenen aktiiviharrastajaa. Kehonhallinnan kehittäminen painiharjoitteilla sopii kaikille ikään katsomatta!

Kälviän Tarmo sai uuden lajin käynnistämiseksi Suomen Liikunta ja Urheilulta ns. starttirahan 2500 euroa, joka auttaa merkittävästi toiminnan kehittämisessä. Tälle syksylle koulutettiin muun muassa kolme uutta ohjaajaa. Lisäksi harjoittelussa ja kilpailuissa tarvittavia välineitä on kyetty tarpeen mukaan hankkimaan. Kuluvan kauden suunnitelmissa on ainakin pari omaa jäsentenvälistä kisaa, harjoitusleiri Rovaniemellä ja osallistuminen Ylivieskan nuorten kansallisiin kilpailuihin ensi toukokuussa. Painitrikoita ja -tossuja on ainakin ostettu siihen tahtiin, että useamman junnun mieli palaa päästä viimeistään keväällä koittamaan kykyjään myös muilla painimolskeilla. Painissa on nykyään sarjat sekä iän että painon mukaan. Lisäksi aloittelijoille on omat sarjansa.

Painiharrastus ei onnistu ilman oikeaa painimattoa. Tämän tiesi myös Kälviän Tarmon johtokunta päättäessään vuosi sitten ottaa painin mukaan seuran toimintaan. Puheenjohtaja Tuomo Hankaniemi ryhtyi itse tuumasta toimeen ja sai kerättyä riittävän määrän tukijoita uuden painimaton ostamiseen. Kälviän Tarmon uunituore painijaosto haluaakin kiittää seuraavia yrityksiä ja yhteisöjä siitä, että lapsilla ja nuorilla on nyt mahdollisuus harrastaa perinteistä suomalaista kamppailulajia: Kokkolan Kaupunki, Kälviän Lions Club, Asplund Oy, Kasipuu, Kaivinkoneurakointi Ari Muuraiskangas, T:mi Marko Parpala, Veljekset Plusisaari Oy, Isosaaren Turkis Oy, Pintakäsittely Rimpioja Oy, Peltipalvelu Kari Porrassalmi, Tilitoimisto Hietasaari, Jokke Pet Oy, Veljekset Hilli Oy, Aholan Turkis Oy, Kylmet Oy, Koneurakointi Rainer Sallansalmi, Veljekset Plusisaari Oy.             

                                                                                                       11.11.2012   Jouko Salmela

 

PAINIJAN VOIMAT JA NOPEUDET

Lapsen tullessa painikouluun ensimmäiset asiat valmentajan kannalta on muokata lapsen liikkuvuutta ja opettaa koordinaatiota. Yleisessä puhekielessä kuulee usein mainittavan kuinka kerkeävä se meidän poika tai tyttö on. Totuus on kuitenkin toisenlainen. 6-8 vuotias lapsi tullessaan painikouluun on hyvin jäykkä ja kömpelö. Oikeilla metodeilla opettaminen nostaa jo vuoden päästä lasten ja vanhempienkin huulille onnistumisen tuomia hymynkareita. Pystyssä pysymisen taitoon tuo kehittyvä koordinaatio oivat mahdollisuudet. Se on ensimmäisiä asioita jotka nuoren painijan alun tulee hallita.

 

Voimalaji, onko paini sitä? Entisaikaan, kun kilpailtiin eri säännöillä se oli merkittävässä määrin juuri sitä. Tukholman olympialaisissa tasan sata vuotta sitten kesti pisin matsi yli 13-tuntia! Siinä jos missä tarvittiin pitkäkestoista voimaa. Nykyisin painin kesto on vain muutamia minuutteja, joten voiman tarpeet ovat erilaisia. Jokaisessa urheilumuodossa puhutaan lajivoimasta joka on tyypillistä ko. lajille. Meidän tapauksessa sitä hankitaan yksistään oman kehon avulla ehkä tuonne 13. ikävuoden tienoille, jolloin voidaan aloittaa punteilla penkkipunnerrukset. Vasta murrosiän mentyä voidaan harrastaa kaikenlaista nostamista. Tämä siksi, että vältytään mahdollisista vaurioista kasvuiässä. Jos tarkastellaan yhdessä nopeutta ja voimaa on merkille pantava se seikka kuinka paljon enemmän nopeus merkitsee painissa. Se on 2/3 osaa, voimalla 1/3 osaa. Tämän tiedolla on oleellinen merkitys sille miten valmentaja harjoitustunnit rakentaa.

 

Nopeuden eri muodoista harjoittelussa tulee ottaa huomioon ensinnäkin räjähtävä nopeus, jossakin määrin myös starttinopeus. Eli samoja nopeuksia joita tarvitaan 100m:n juoksussa. Pitkäaikaisia nopeuksia ei itse painissa kovin paljon tarvita joskin sen avulla voidaan parantaa fyysistä suorituskykyä. Urheilumuodoille tyypillinen lajinopeus on räjähtävän voiman ohella ne kaksi tärkeintä nopeuden muotoa tässä lajissa. Sitten kun lapsi kehittyy voidaan yhä enemmän käyttää voiman ja nopeuden yhdistelmää. Jos voimaan kiinnitetään harjoituksissa enemmän aikaa ja huomiota, nopeus kärsii.

 

Yhteenvetona voisi nuorten harjoittelun ohjenuorana olla koordinaatio, räjähtävä nopeus sekä nopea voima. Niillä päästään jo pitkälle. Ja mikä parasta valmentajan ja lasten kannalta: kaikki nämä voidaan yhdistää erilaisiin leikkeihin! Kaiken kaikkiaan paini lajina, kun tähtäin on asetettu arvokilpailuihin, vaatii kovuutta, kieltäytymisiä, itsensä piiskaamista eli Spartalaista ajattelua. Tämä on usein unohtunut hyvinvointivaltion edustajilta. Itä-Euroopan ja Aasian maat hallitsevat paljolti tämän ajan painimolskeja. Viimeinen olympiavoittomme on vuodelta 1984 Jouko Salomäen saavuttama, joten olisi aika ryhtyä määrätietoiseen harjoitteluun. Perinteet velvoittavat, onhan maamme saavuttanut kaksi kertaa voiton muusta maailmasta olympialaisissa ja lajeista toisena yleisurheilun jälkeen 27 kultamitalilla.

 

Olkoon ohjenuorana lausahdus jonka eräs suomalainen olympiavoittaja sanoi toimittajan udellessa harjoitus määristä: "Kaksi kuukautta ennen suuria kisoja treenaan aamupäivällä kuusi ja iltapäivällä kahdeksan tuntia, joka päivä!

Kirjoittanut Pentti Sääskilahti 

Aleksander Karelin RUS, "Siperian karhu",  yhdeksänkertainen maailmanmesteri

kolminkertainen olympiavoittaja

 

 

URHEILUN KÄÄPIÖMAA - SUOMI VAI GEORGIA ?

Suomalaisilla on urheilusta tällä hetkellä suuri huoli. Ihmiset kyselevät myös julkisesti, että mihin urheilua tarvitaan?
 
Kiersin omalla urallani lukemattomia maita ja kaupunkeja. Erityisen tutuksi tuli entisen Neuvostoliiton alue. Siellä urheilua arvostetaan ja valtio satsaa siihen. Huippu-urheilu on yksinkertaisesti pyhä asia. Olin maaliskuussa Ylen asiantuntijana painin EM-kisoissa Georgian Tbilisissä. Ensimmäistä kertaa arvokisoissa oli aikaa ottaa vähän lunkimmin ja eksyinkin eräänä päivänä gruusialaiselle judosalille. Jykevän rakennuksen ulkokuori oli jo aikansa elänyt. Astuin sisään ja kävelin pitkää käytävää. Lamppuja oli räjähdellyt, eikä näkyvyys ollut paras mahdollinen. Käytävä vilisi toimistohuoneita. Jokaisen huoneen seinät oli vuorattu judoaiheisilla julisteilla, joissa komeilivat maailmantähdet ja paikalliset mestarisenseit.
 
Käytävän päässä oli kaksi kolmen judomaton salia ja kolmas treenitila oli lukossa. Yksi ryhmä oli juuri lopettelemassa ja loppuverryttelyksi kolme valmentajaa valvoivat 46 nuoren köysikiipeilyä. Lopuksi valmentaja piti lyhyen puhuttelun suojateilleen, jonka jälkeen pojat kumarsivat rivissä koutseilleen ja poistuivat. Vain palatakseen jälleen aamulla.
 
Kävelin hitaasti ulospäin samaa käytävää. Loisteputkia ei oltu treenin aikana vaihdettu, tuskin valaisevat vieläkään. Onko se olennaista? Ei, pikkunassikat treenaavat ja vanhat mestarit opettavat siitä huolimatta taas huomenna. Digomin judocenterissä ei näkynyt suomalaisille urheiluopistoille tuttuja perhelomalaisia, eikä kirkuvia leirikoululaisia. Keskus oli rauhoitettu huippu-urheilulle. Judolle. Lontoon olympiavoittaja Lasha Shavdatuashvilillä on suuri mahdollisuus saada jo vuonna 2020 seuraajansa äskeisestä poikalaumasta.
 
Georgia saattaa olla joidenkin mittarilla askeettinen paikka, jopa kehitysmaa. Siitä huolimatta siellä luodaan valtion toimesta olosuhteet huipulle pyrkiville junioreille. Ne tarkoittavat harjoituspaikkoja, ammattivalmennusta, lihashuoltoa, lääkintähuoltoa, ruokahuoltoa ja niin edelleen. Ne ovat Tbilisissä tarjolla joka päivä. Amatööriurheilun aikakausi oli ja meni. Vieläkö ihmettelet, miksi 4,5 miljoonan asukkaan Georgia pisti hyvinvointivaltio Suomea päihin Lontoon mitalitaulukossa lukemin 7-3?
 
Hienhaju seurasi minua ulko-ovelle saakka. Mutta nokkaan tunki paljon väkevämpi käry. Haljenneissa betoniseinissä haisi menestymisen logiikka. Kivijalka, jonka varaan itäblokin urheilu on rakennettu. Siellä haisi kunnioitus ja ylpeys lajin perinteitä kohtaan. Työnteon kulttuuri, jonka siementä ammattivalmentajat kylvivät jämäkällä otteellaan.
 
Nousin taksiin. Kehuin hienoa keskusta ääneen ja mustaan nahkatakkiin sonnustautunut kuski oli kamppailulajeista innoissaan. Eikä hän kysellyt, että mihin huippu-urheilua muka tarvitaan?
 
Jarkko Ala-Huikku
 
Painin Euroopan Mestari